Tekninen kehitys tuli hyvin monipuolisesti esiin ja samalla erilaisissa foorumeissa myös luodaan uhkakuvaa tekniikan negatiivisista vaikutuksista. On aivan selvää, että kaikki askeleet johonkin suuntaan ovat aina pois jostain toisesta suunnasta, mutta silti harvassa ovat ne, jotka aidosti olisivat halukkaita siirtymään takaisin 60-luvulle kuokan varteen.
Välittömien ominaisuuksien sijaan olisikin tärkeämpää pysähtyä pohtimaan laajempia merkityksiä myös tässä yhteydessä: esimerkiksi avaruus on tämän hetken hypekäyrällä aika korkealla, mutta mikä on tämän nousevan signaalin merkitys eri toimialoille? Kovin moni tuskin on sitä aidosti pysähtynyt pohtimaan omalla kohdallaan.
Otetaan esimerkiksi sähköauto: siitä on odotettu saasteet pysäyttävää ihmettä, mutta miksi sama sähkö asunnon lämmitykseen käytettynä onkin pahasta?
Lisäksi on muistettava, että sähköä jauhetaan yhä kivihiilestä ja akkuihin tarvittavat harvinaiset maametallit louhitaan pääasiassa Kiinasta, missä olot eivät aina täytä länsimaisia ihanteita.
Tekniikasta onkin hyvä siirtyä tarkastelemaan yhteiskuntaa laajemmin.
Työelämän rakenteet muuttuvat pakostakin tekniikan kehittyessä, mutta keskeneräistä prosessia on vaikea ymmärtää sisältä päin.
Taakse päin katsottaessa edeltäjiemme virheet on helppo osoittaa, mutta omaan uskoon tai vallitsevaan tietoon liittyvät virheet ovatkin ongelmallisempia.
Työnteon muuttumisesta ajasta ja paikasta riippumattomaksi puhutaan todella paljon. Onko tässä kuitenkin liian romantisoitu näkemys? Tehdään työtä silloin, kun se parhaiten itselle sopii. Kuinka moni tähän oikeasti voi pystyä? Entä, kun tilanne on se, että tehdään keikka silloin, kun sellainen onnistutaan saamaan?
Haastan tätä näkökulmaa vähän lisää: onko hyvinvointi vain pintaa ja kuuluuko hyvinvointi edes kaikille? Onko yhteiskuntamme valmis hyväksymään ajatuksen siitä, että kaikkien ei ole edes tarkoitus ehtiä junaan? Hyvinvoivan kansanosan lisäksi meillä on yhä isompi joukko janan toisessa ääripäässä, jossa sekä sosioekonominen että terveydellinen pääoma on karkaamassa ulottumattomiin samalla kun työnteon minimivaatimustaso nousee koko ajan lisää.
Yhteiskunnalliseen merkityksellisyyteen kuuluvat myös julkiset henkilötarinat, joiden mahti on merkittävä, mutta minusta sitä ei vieläkään pystytä täysin ymmärtämään. Nyt meillä on käsillä aivan uusia medioita, joiden kautta uuden tyyppiset henkilökuvat pääsevät julkisuuteen. Tarinat ovat olleet aina merkittävässä roolissa lajillamme. Emme ole vahvin, mutta hallitsemme sosiaalisen vuorovaikutuksen paremmin kuin mikään toinen eliömuoto.
Perheen käsitys on myös muuttunut hyvin paljon, mikä haastaa yhteiskunnan sopeutumaan. Termi "yhdessä, mutta erikseen" on tämän hetken lainsäätäjille täysin mahdoton ajatus, ja helpompi onkin pakottaa saman katon alla majaa pitävät opiskelijakaverukset avioliittoon.
Ihmiset eivät myöskään ole nykyisin enää välttämättä niin kiintyneitä maatilkkuun, vaan paikka voidaan vaihtaa helposti olosuhteiden niin vaatiessa. Tähän liittyen ihmisten lisääntyvä liikkuminen luo tiettyjä vaikutuksia, mutta käänteisesti myös kaupungeille tai alueille tulee kasvavaa tarvetta lisätä omaa kiinnostuvuuttaan. Kokonaan oma juttunsa on sitten vielä mitä tulee tapahtumaan tämän hetken materiaan sitoutuneelle varallisuudelle, jos seuraava sukupolvi ei siitä ole enää kiinnostunut? Kelpaako se juuri kenellekään?
Sosiaalinen ja taloudellinen järjestelmämme vaatii johtajuutta, joka kykenee sopeutumaan ympäristön uuteen, jatkuvassa kehityksessä olevaan tilaan. Uuden oppiminen ei onneksi ole mahdotonta, vaan se on hyvin pitkälti tahtokysymys.
Pitää haluta uudistua.
jani.kurhinen(at)jyu.fi
koulutuspäällikkö
Tulevaisuuden liiketoimintaympäristö -ohjelman johtaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti