torstai 26. tammikuuta 2012

Oletko koskaan tavannut oikein hyvää kumppania!

Aapelin kirjoittamassa klassikkotarinassa ”Siunattu hulluus” Rummukaisten veljekset ovat kyyditsemässä yhtä veljeksistä hullujenhuoneelle. Tapahtumarikkaan matkan varrella veljet pohtivat ankarasti kysymystä: Oletko koskaan tavannut oikein viisasta miestä? Tämän päivän laajenevien verkostojen syövereissä voi perustellusti kysyä: Oletko koskaan tavannut oikein hyvää kumppania? Kavereiden nimiä ja osoitteita karttuu Facebookiin, Linkediniin, Twitteriin yms. pyydyksiin, mutta miten on vuorovaikutuksen laadun kanssa? Tässä yhteydessä en tarkoita elämänkumppania tms., vaan vaikkapa liikekumppania, jonka kanssa tapahtuva yhteistyö voisi kohottaa.

Liike-elämässä pyritään usein rakentamaan yhteistyötahojen kanssa win-win – suhde. Kysymyksessä ei silloin ole niinkään moraalisesta suhteesta, kumppanuudesta, jonka tavoitteet ovat toisen hyvän vaalimisessa ja toisen arvostamisessa, vaan se on pikemminkin ”yhteinen jaettu etu” – ajattelussa, joka on lähinnä matemaattista peliä. Parhaimmillaan hyvä liikesuhde voi toki kehittyä kumppanuudeksi, mutta moni on varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että kumppanuus on harvinainen herkku, jonka syntymekanismia on vaikea kuvata. Siksi sen edistäminenkin on aito haaste. Kun piirrämme yritykseen ns. ekologisen kartan, voi miettiä samalla, millä värillä eri suhteiden laatu värittyy?

Kumppanuudesta odotetaan pelastusta moneen lokaaliin ja globaaliin ongelmaan. Kumppanuuteen kuuluva välittäminen vaikuttaa innostuneen ja innovoivan yhteistyöilmapiirin syttymiseen, laadullisen lisäarvon tuottamiseen, yksilön myönteiseen itsetunnon vahvistumiseen ja sen myötä työhyvinvointiin ja lisävuosiin työelämässä jne.. Kaikkiin näihin tavoitteisiin liitetään välittäminen. Maailmanlaajuisesti kumppanuus on ennen kaikkea vastuunottamista ja oman toiminnan seuraamusten vahtimista.

Mitä ovat ne kumppanuustaidot ja -osaaminen, joihin kestävä verkostoituminen perustuu? Riittääkö se, että haalii samanhenkisiä kavereita kasaan ja ryhtyy toteuttamaan yhdessä sovittua agendaa? Pikkuisen epäilyttää niiden kokemusten kautta, joita olen saanut ja joista olen kuullut. Valitettavan usein suhteet kääntyvät epäilyksi ja edunvalvonnaksi sen sijaan, että toteutuisi hakkerietiikan idea kaikkien edun mukaisesta pyyteettömästä jakamisesta ja sen edellyttämästä luottamuksesta. Varsinkin jos on jonkinlaista aihetta kilpailuun, syttyy maakuntaviestin henki ja toisen intressejä ja pätevyyttä aletaan lytätä. Alkueuforian innostunut ilmapiiri, josta oli saatu nauttia vuorovaikutussuhteen aperitiivivaiheessa, katoaa ja tilalle tulee edunvalvonta. Investointi alkaa kääntyä yllättävän pian kustannukseksi. Mitä silloin tapahtuu, mikä muuttuu ja miksi? Omissa kokemuksissani olen vakuuttunut, että syitä kannattaa kaivella niin sysitä kuin sepistäkin. Voisi aloittaa sepistä!

Koulutuspalveluja tarjoavan organisaation edustajana koen, että kumppanuusodotukset koskevat myös koulutuksen järjestämistä. Koulutus ei voi olla tuote, joka nautitaan tarjottimelta kumpikin voittaa -periaatteella, vaan se on monimuotoisen neuvottelun tulos, jossa rooleja ohjaa moraalinen vaatimus hyvästä ja toisen huomioimisesta. Todistusta ei pitäisi antaa, ellei tavoite täyty. Sitä ei myöskään kannattaisi vastaanottaa ilman, että on opittu.

Tämä tarkoittaa sitä, että yhteen tullaan tietoisina tarpeista ja tavoitteista ja ollaan valmiita kohtaamiseen. Opiskelija tekee parhaansa auttaakseen opettajaa opettamaan häntä oikein. Opettaja ei puolestaan ole framilla toteuttaakseen omia intressejään, niittääkseen mainetta, kerätäkseen suorituksia tai päästäkseen helpolla. Kysymys on kumppanuudesta!

Sähköinen viestintä voisi olla käyttökelpoinen väline kumppanuustaitojen kehittämisessä. Kun ihmiset ovat tiiviimmin keskenään yhteydessä, tarjoutuu oivallinen tilaisuus hioa myös kommunikaatiotaitoja informaation siirron ohessa. Tekstin pysäyttäminen ja kuunteleminen kannattaa! Suomalaista ei tahtonut saada laulamaan ennen karaokebaarien perustamista. Nyt ilta illan jälkeen Carusot kokoontuvat intoutumaan ja nauttimaan. Samalla esiintymisrohkeus ja – taidotkin ovat tehneet tiikerinloikan. Entisen koulun kuristavat laulutunnit ovat unohtuneet. Ei paha! Voisiko myös sosiaalinen media opettaa uutta dialogia, johon toisen hallintaan ja valitettavan usein tyrmäämiseen perustuva arjen puhekulttuuri ei yllä? Suurin opettajan työn ongelma on, miten ohjata, neuvoa, opastaa mitätöimättä toisen osaamista? Sama koskee myös johtamista.

Pateettisen tekstini loppukevennykseksi lainaus ilmoituksesta.  Luin sen taannoin Siri Hustvedtin kirjasta Amerikkalainen elegia: ”Kadonnut vanha kollikissa. Tuntomerkit: Vasen silmä sokea, ontuu toista etujalkaa, korva repaleinen, turkki harva ja takkuinen. Tuntee nimen: Onnenpekka!”  
Kannattaa välittää!

erkki.takatalo(at)jyu.fi

perjantai 13. tammikuuta 2012

Oppiva organisaatio - Jussi Välimaan tapaus

Millainen oikeastaan on oppiva organisaatio ja mitä se vaatii itse kultakin meistä? Oppivan organisaation ydintä täytyy olla taitava ja aktiivinen vuorovaikutus eri toimijoiden kesken. Oppivassa organisaatiossa kehitetään koko ajan innostuksella oppivaa organisaatiota. Oppivassa organisaatiossa jokaisen täytyy koko ajan miettiä: keiden muiden on hyvä nähdä se minkä minä näen?
Nuo kysymykset ovat tuttuja, oppivan organisaation ja osaamisen kehittämisen teemat ovat olleet esillä vuosikausia. Silti nuo teemat eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan, varmaankin päinvastoin. Meidän tulee tulla koko ajan yhä taitavammaksi oppivan organisaation rakentamisessa. Tämä blogi saattaa omalta osaltaan syventää ja monipuolistaa kuvaa siitä, kuinka paljon on pelissä kun puhumme oppivasta organisaatiosta.  Kyse on erittäin merkittävästä asiasta, organisaatioiden ja Suomen eräästä menestystekijästä, jos nimittäin opimme koko ajan yhä taitavammiksi oppivien yhteisöjen rakentajiksi.
Muutaman päivä sitten Jyväskylän yliopistossa kaikki saivat sähköpostiinsa seuraavan iloviestin:
Koulutuksen arviointineuvosto (KKA) on nimennyt kansainvälisten koulutusohjelmien arviointiryhmän puheenjohtajaksi professori Jussi Välimaan Koulutuksen tutkimuslaitoksesta. Arvioinnin kohteena ovat kaikkien suomalaisten korkeakoulujen kansainväliset koulutusohjelmat. Arviointi toteutetaan tämän vuoden aikana ja tulokset julkistetaan alkuvuonna 2013.

Loistava juttu. On selvää, että professori Välimaa näkee, kokee ja ajattelee asioita, jotka ovat monelle erittäin tärkeitä. Kuinka näkisimme sen osan Jussin näkemästä, joka on meille muille tarpeellista? Niinpä viesti laittoi taas kerran miettimään taitavan ja oppivan asiantuntijaorganisaation toimintaa ja mitä kaikkea se pitääkään sisällään.

Otan esille kolme näkökohtaa (ja pohdintani ei liity Jussi Välimaahan henkilönä millään tavalla, vaan organisaatioiden toimintaan yleensä, samalla Jussin saavutuksesta kertonut sähköposti jossain kohtaa konkretisoi sanottavaani):
1)   Missä tahansa organisaatiossa kuka tahansa, joka kohtaa jotakin merkittävää joutuu miettimään kenelle tämän jaan ja miten. Kuinka usein tätä jakamista tapahtuu ja miten taitavia siinä olemme? Mitä muuten koemme jakamisen arvoiseksi? Oletko esimerkiksi joskus saanut oivalluksen, jota et ole jakanut muille, vaikka ajatuksestasi olisi ollut kovasti hyötyä. Onko organisaatiossasi alkanut tässä kuussa uusia asiakkuuksia tai onko nytkin menossa joitakin asiakaskohtaamisia, joissa on esillä asioita, joita Sinun tulisi tietää? Jussiin liittyen yliopiston toimintamalli oli laittaa sähköposti – on varmaan paljon organisaatioita ja tilanteita, joissa sähköposteja ei liiku ollenkaan, vaikka syytä olisi. Jossakin varmaan koko ajan tapahtuu jotakin, josta Sinun olisi hyvä tietää. Kuinka voisimme nähdä enemmän kuin nyt näemme? Olemmeko näkökapasiteettimme rajoilla, vai voisimmeko nähdä vielä paljon enemmän?

2)   Kuinka sitten pidämme tietomäärän kohtuullisena. Ajatellaanpa, että Jussi päättäisi laittaa kaikki asiaan liittyvät sähköpostit, raportit ja kokousmuistiot kaikille suoraan sähköpostilla tai vaikkapa hän kokoasi materiaalin jonnekin kaikkien katsottavaksi – eikö asia tulisi kuntoon?  Jyväskylän yliopistossakin on henkilökuntaa yli 2500 ja jokainen heistä näkee asioita, joita jokaisen olisi hyvä nähdä. Kaikkien kaikki raportit (ajatukset, oivallukset) olisi hyvä jokaisen lukea koko ajan. Ei onnistu. Kuinka sitten toimitaan – siinä aito haaste oppivalle organisaatiolle. Asiaa ei ainakaan sivuuttaa, vaan jokaisen tehtävä on pyrkiä koko ajan yhä syvempään ymmärrykseen siitä mikä on olennaista, mitä mahdollisuuksia uusi tietotekniikan tarjoaa ja siihen miten olennaisin tieto saadaan sinne missä sitä tarvitaan.

3)   Mikä on se piiri, jota tiedotan? Kysymys on erittäin vaativa. Otetaan taas esimerkiksi Jussin tehtävä ja ne asiat, joita hän luultavasti näkee. Osa asioista kiinnostaa varmaan eri tavoin niitä asiantuntijoita, jotka työskentelevät Koulutuksen tutkimuslaitoksessa, Jussin organisaatiossa. Varmaan muut hankkeeseen liittyvät tahot ja henkilöt ovat myös kiinnostuneita eri tavoin siitä mitä Jussi näkee, kokee ja ymmärtää. Ehkä tämä on myös se piiri, jonka tietotarpeita Jussi tai kuka tahansa vastaavassa tilanteessa toimiva miettii. Varmaan voidaan yleisestikin sanoa, että asiakkuutta, muutoshanketta tai tuotekehityshanketta vetävä on eri tavoin selvillä niistä tahoista, joita asia kiinnostaa ja hän myös pitää eri tavoin nuo tahot kuviossa mukana ja tietoisina asioista. Mutta usein on vielä valtava joukko muita ihmisiä ja tahoja, joiden ehkä myös olisi hyvä nähdä ja ymmärtää ainakin osa siitä, mitä johonkin hankkeeseen liittyy.

 Esimerkiksi Jussin hankkeessa on varmaan jotakin, joka koskee ainakin joltakin osin jokaista Jyväskylän yliopistossa toimivaa. Eikä piiri rajoitu edes omaan organisaation, myös muissa yliopistoissa ja oppilaitoksissa on varmasti henkilöitä joiden olisi hyvä nähdä osa siitä mitä Jussi näkee ja näitä henkilöitä on paljon eri tehtävissä: tutkijoita, opettajia opiskelijoita. Itse kullakin heistä omia tavoitteita ja suunnitelmia, joihin Jussin näkemät asiat voivat liittyä. Ja onhan myös ilman muuta niin, että kansainvälinen toiminta ja koulutus eivät ole pelkästään yliopistojen asia, vaan se koskettaa laajalti yhteiskunnan eri toimijoita ja tahoja.
Mistä kerron, miten ja mitä kerron sekä keille kerron – siinä oppivan organisaation ydinkysymyksiä.

Tämän blogin myötä toivotan parasta menestystä professori Jussi Välimaalle tärkeään tehtävään ja kiitos kun tarjosit virikkeen myös tähän blogiin. Ja olemme muuten kaikki samassa veneessä eli väistämättä koko ajan mietimme ja ratkomme sitä mistä kerromme, miten ja mitä kerromme sekä keille kerromme. Vaativia kysymyksiä, ehkä liiankin vaativia kysymyksiä, mutta suunta on tärkeä. Olemmehan tänään taitavampia kuin eilen?
P.s. Tähän blogiin tarpeellinen taustatieto on, että en tunne professori Jussi Välimaata henkilökohtaisesti. Samalla  Jussin hanke tuntuu hirmuisen kiinnostavalta, vaikka työskentelen organisaation ihan eri puolella ja ihan erilaisissa tehtävissä. Niinpä blogin taustaa kuvaava case ja tilanne on aito.
Ari Manninen
ari.manninen(at)jyu.fi