Oletko koskaan tavannut oikein hyvää kumppania!

Aapelin kirjoittamassa klassikkotarinassa ”Siunattu hulluus” Rummukaisten veljekset ovat kyyditsemässä yhtä veljeksistä hullujenhuoneelle. Tapahtumarikkaan matkan varrella veljet pohtivat ankarasti kysymystä: Oletko koskaan tavannut oikein viisasta miestä? Tämän päivän laajenevien verkostojen syövereissä voi perustellusti kysyä: Oletko koskaan tavannut oikein hyvää kumppania? Kavereiden nimiä ja osoitteita karttuu Facebookiin, Linkediniin, Twitteriin yms. pyydyksiin, mutta miten on vuorovaikutuksen laadun kanssa? Tässä yhteydessä en tarkoita elämänkumppania tms., vaan vaikkapa liikekumppania, jonka kanssa tapahtuva yhteistyö voisi kohottaa.

Liike-elämässä pyritään usein rakentamaan yhteistyötahojen kanssa win-win – suhde. Kysymyksessä ei silloin ole niinkään moraalisesta suhteesta, kumppanuudesta, jonka tavoitteet ovat toisen hyvän vaalimisessa ja toisen arvostamisessa, vaan se on pikemminkin ”yhteinen jaettu etu” – ajattelussa, joka on lähinnä matemaattista peliä. Parhaimmillaan hyvä liikesuhde voi toki kehittyä kumppanuudeksi, mutta moni on varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että kumppanuus on harvinainen herkku, jonka syntymekanismia on vaikea kuvata. Siksi sen edistäminenkin on aito haaste. Kun piirrämme yritykseen ns. ekologisen kartan, voi miettiä samalla, millä värillä eri suhteiden laatu värittyy?

Kumppanuudesta odotetaan pelastusta moneen lokaaliin ja globaaliin ongelmaan. Kumppanuuteen kuuluva välittäminen vaikuttaa innostuneen ja innovoivan yhteistyöilmapiirin syttymiseen, laadullisen lisäarvon tuottamiseen, yksilön myönteiseen itsetunnon vahvistumiseen ja sen myötä työhyvinvointiin ja lisävuosiin työelämässä jne.. Kaikkiin näihin tavoitteisiin liitetään välittäminen. Maailmanlaajuisesti kumppanuus on ennen kaikkea vastuunottamista ja oman toiminnan seuraamusten vahtimista.

Mitä ovat ne kumppanuustaidot ja -osaaminen, joihin kestävä verkostoituminen perustuu? Riittääkö se, että haalii samanhenkisiä kavereita kasaan ja ryhtyy toteuttamaan yhdessä sovittua agendaa? Pikkuisen epäilyttää niiden kokemusten kautta, joita olen saanut ja joista olen kuullut. Valitettavan usein suhteet kääntyvät epäilyksi ja edunvalvonnaksi sen sijaan, että toteutuisi hakkerietiikan idea kaikkien edun mukaisesta pyyteettömästä jakamisesta ja sen edellyttämästä luottamuksesta. Varsinkin jos on jonkinlaista aihetta kilpailuun, syttyy maakuntaviestin henki ja toisen intressejä ja pätevyyttä aletaan lytätä. Alkueuforian innostunut ilmapiiri, josta oli saatu nauttia vuorovaikutussuhteen aperitiivivaiheessa, katoaa ja tilalle tulee edunvalvonta. Investointi alkaa kääntyä yllättävän pian kustannukseksi. Mitä silloin tapahtuu, mikä muuttuu ja miksi? Omissa kokemuksissani olen vakuuttunut, että syitä kannattaa kaivella niin sysitä kuin sepistäkin. Voisi aloittaa sepistä!

Koulutuspalveluja tarjoavan organisaation edustajana koen, että kumppanuusodotukset koskevat myös koulutuksen järjestämistä. Koulutus ei voi olla tuote, joka nautitaan tarjottimelta kumpikin voittaa -periaatteella, vaan se on monimuotoisen neuvottelun tulos, jossa rooleja ohjaa moraalinen vaatimus hyvästä ja toisen huomioimisesta. Todistusta ei pitäisi antaa, ellei tavoite täyty. Sitä ei myöskään kannattaisi vastaanottaa ilman, että on opittu.

Tämä tarkoittaa sitä, että yhteen tullaan tietoisina tarpeista ja tavoitteista ja ollaan valmiita kohtaamiseen. Opiskelija tekee parhaansa auttaakseen opettajaa opettamaan häntä oikein. Opettaja ei puolestaan ole framilla toteuttaakseen omia intressejään, niittääkseen mainetta, kerätäkseen suorituksia tai päästäkseen helpolla. Kysymys on kumppanuudesta!

Sähköinen viestintä voisi olla käyttökelpoinen väline kumppanuustaitojen kehittämisessä. Kun ihmiset ovat tiiviimmin keskenään yhteydessä, tarjoutuu oivallinen tilaisuus hioa myös kommunikaatiotaitoja informaation siirron ohessa. Tekstin pysäyttäminen ja kuunteleminen kannattaa! Suomalaista ei tahtonut saada laulamaan ennen karaokebaarien perustamista. Nyt ilta illan jälkeen Carusot kokoontuvat intoutumaan ja nauttimaan. Samalla esiintymisrohkeus ja – taidotkin ovat tehneet tiikerinloikan. Entisen koulun kuristavat laulutunnit ovat unohtuneet. Ei paha! Voisiko myös sosiaalinen media opettaa uutta dialogia, johon toisen hallintaan ja valitettavan usein tyrmäämiseen perustuva arjen puhekulttuuri ei yllä? Suurin opettajan työn ongelma on, miten ohjata, neuvoa, opastaa mitätöimättä toisen osaamista? Sama koskee myös johtamista.

Pateettisen tekstini loppukevennykseksi lainaus ilmoituksesta.  Luin sen taannoin Siri Hustvedtin kirjasta Amerikkalainen elegia: ”Kadonnut vanha kollikissa. Tuntomerkit: Vasen silmä sokea, ontuu toista etujalkaa, korva repaleinen, turkki harva ja takkuinen. Tuntee nimen: Onnenpekka!”  

Kannattaa välittää!

erkki.takatalo(at)jyu.fi