Itse suoritin elämäni ensimmäisen maratonin vasta viime vuonna, kun haastoin veljeni juoksemaan kanssani puolimaratonin. Ilman haastetta en olisi varmasti tätä tehnyt. Maratonin puolikkaaseen valmistautuminen ei sujunut aivan mutkattomasti ja jouduinpa käymään matkan varrella myös hierojallakin – sinällään ihan hyvä, koska edellisestä kerrasta oli kulunut jo useita vuosia. Joogassakin kävin viime vuonna ensimmäistä kertaa ja suurempaa hupia se varmasti oli muille osallistujille, kuin itselleni.
Viimeiset vuodet ovat olleet kiireisiä – niin töissä, kuin sen ulkopuolellakin. Minulla on kaksi poikaa, jotka pitävät perheemme arjen töidenkin ulkopuolella kiireisenä. Lisäksi töissä on tapahtunut paljon muutoksia, vastuuta on tullut entisestään lisää ja olenkin matkalla varrella luopunut ajatuksesta, että kyllä se kohta rauhoittuu – ei rauhoitu. Ja vaikka kuinka yrittäisi, niin kaikessa ei voi aina täydellisesti onnistua. Aikaisemmin jaksoin vielä ottaa isompaa stressiä epäonnistumisista – nykyään onneksi jo paljon vähemmän.
Poikani sai muutama viikko takaperin, kouluvuoden päättäjäisiksi, Jenni Pääskysaaren kirjoittaman kirjan ”Poika sinä olet” ja esitti kirjaa lukiessaan yllättävän syvällisen kysymyksen: Millaista on olla mies vuonna 2019?Osuva kysymys ihan jo tämän blogin näkökulmasta. Johtajan – kuten kenen tahansa yksilön hyvinvointi on kokonaisuus, johon vaikuttavat myös työn ulkopuoliset asiat. Totesin pojalleni, että niin miehenä, kuin naisenakin olemiseen – tai oikeastaan yksilönä olemiseen liittyy hyvin usein erilaisia ulkoisen ympäristön tuottamia paineita.
Syntyy paine, jossa pitäisi yrittää olla täydellinen isä tai äiti, täydellinen puoliso, täydellinen työntekijä – täydellinen ihan kaikilla elämän osa-alueilla.
Johtajan hyvinvointiin liittyy usein myös erityisiä paineita suoriutumisesta ja vastuusta myös toisista siellä työpaikalla niin, että he menestyisivät elämässään. Totesin pojalleni, että helppoa se ei aina ole, mutta pitäisi koittaa tehdä asioita niin, että on myös itse onnellinen ja on aina hyvä pitää lähellä ihmisiä, joille on helppo puhua omista tunteistaan.
Nuorimmainen poikani sairastui kaksi vuotta sitten poissaoloepilepsiaan ja se oli perheemme näkökulmasta iso muutos. En voinut tuolloin vielä kuvitellakaan, että miten tuo asia vielä oikeastaan muuttaisi elämäämme. Minulla on aina ollut hyvin ratkaisukeskeinen ja suoraviivainen tapa ajatella – niin töissä, kuin vapaa-ajallakin. Tässäkin tapauksessa ajattelin, että onneksi syy poikani vähintäänkin outoihin tuntemuksiin selvisi ja kun lääkitys saadaan aloitettua, niin elämä taas normalisoituu.
Näin se ei kuitenkaan mennyt. Ei lähellekään. Elämään tuli asia, jota ei voinut kontrolloida – oli vain elettävä hetkessä, päivä kerrallaan. Oli parempia jaksoja ja välillä taas huonompia. Poissaolokohtauksia tulee edelleen noin kuukauden välein ja lääkitystä, joka poistaisi nuo kohtaukset kokonaan etsitään edelleen. Onneksi meillä täällä Suomessa on huippuammattilaiset tätä varten. Joka tapauksessa se laittoi asioita uuteen perspektiiviin.
Aluksi mietin, että miten puhuisin asiasta töissä. Olen aina pyrkinyt mahdollisimman avoimesti kertomaan tiimilleni asioista, jotta myös heillä olisi helppoa lähestyä minua asioissa, jotka heitä elämässään askarruttavat. Olen kokenut, että samalla annan itselleni luvan olla jotain muuta kuin pelkkä ajokoira.
Ja se on itseasiassa ollut yksi parhaita päätöksiäni. Olen huomannut, että jos joudun olemaan, vaikka poissa töistä pojan sairaalakäyntien vuoksi tai muuten vain hakemaan kesken päivää esikoulusta, niin ihmiset ymmärtävät tilanteeni ja nousevat myös itse uudelle tasolle kollegoihin tukeutuen sen sijaan, että vastausta etsitään esimieheltä.
Olen myös huomannut, että ihmiset kertovat minulla yhä avoimemmin oman elämänsä haasteita – liittyivätpä ne sitten työhön tai muuten vain elämässä jaksamiseen. Lisäksi olen huomannut, että kun puhun kollegoiden kesken asiasta, niin monen elämässä on vastaavia tilanteita – asioista vain puhutaan erittäin harvoin ääneen.
Tämän blogikirjoituksen keskeinen sanoma on, että tietynlainen armollisuus omaa tekemistä kohtaan auttaa meitä usein jaksamaan. Yksilön hyvinvointiin vaikuttaa niin fyysinen kuin psyykkinen puoli, eikä kumpikaan pärjää ilman toista ja kummakin osalta voi olla välillä armollinen – kunhan vain kuuntelee omaa kehoa ja mieltä.
Oman kokemuksen mukaan hyvinvointi on vähän kuin se paljon mainostettu 80/20 dieetti, eli välillä voi ihan huoletta tehdä vähän epäterveellisemmin valintoja, eikä se venettä sen suuremmin keinuta – se voi jopa auttaa meitä jaksamaan paremmin.
Välillä johtajakin voi siis kertoa, että ei jaksa samalla tavalla, vaan tarvitsee jopa muiden tukea, eikä se tee hänestä yhtään sen huonompaa johtajaa – se vain kasvattaa. Joskus on myös hyvä sanoa ääneen, että tarvitsee kuuntelijan ja sparraajan, jolle puhua – jonkun, joka ei välttämättä ole edes omaa lähipiiriä. Onneksi moni työnantaja on ruvennut tätäkin edistämään osana henkilöstön hyvinvointia. Meilläkin on käytössä palvelu, jossa juttukumppanin/sparraajan voi saada elämän eri osa-alueilla – olipa kysymys sitten työstä tai vapaa-ajan asioista.
Sami Peura
Kirjoittaja on Executive MBA -opiskelija ja
työskentelee myyntijohtajana LähiTapiola Keskinäinen Henkivakuutusyhtiössä.
